Kalatalousalueiden huonontuneesta taloudellisesta tilanteesta on keskusteltu jo pidemmän aikaa. Valtio on jatkuvasti lisännyt kalatalousalueiden lakisääteisiä velvollisuuksia, mutta alueiden toimintaansa saama rahoitus ei ole kuitenkaan kasvanut samassa tahdissa. Omistajakorvauksilla on oma merkittävä roolinsa kalatalousalueiden toiminnalle.
Kalatalousalueilla on monia ja tärkeitä tehtäviä. Niiden tulee edistää kalavarojen kestävää käyttöä, huolehtia käyttö- ja hoitosuunnitelmien laatimisesta ja toteuttamisesta, vastata tiedottamisesta, järjestää kalastuksenvalvonta, edistää laajempien yhtenäisten lupa-alueiden muodostamista sekä jakaa korvauksia vesialueiden omistajille. Tehtävät ovat lakisääteisiä – mutta niiden rahoitus ei ole. Tämä on johtanut kasvavaan epätasapainoon vastuiden ja resurssien välillä.
Erilaiset edellytykset – sama ongelma
Taloudelliset edellytykset vaihtelevat suuresti kalatalousalueiden välillä. Osa pärjää vielä suhteellisen hyvin, mutta toiset joutuvat jo priorisoimaan tiukasti ja siirtämään välttämättömiä toimenpiteitä. Nyt on jo kalatalousalueita, jotka ovat toimintakyvyttömyyden partaalla, koska lakisääteisiin tehtäviin tarkoitetut avustukset eivät riitä ja kassa on tyhjä. Ne, joilla on vanhaa pääomaa, syövät sitä vuosittain ja löytävät itsensä pian samasta tilanteesta.
Esimerkit Uudenmaan rannikolta osoittavat alueiden väliset erot. Helsinki-Espoon kalatalousalueella on ollut vahvempi taloudellinen perusta, kun taas Loviisan saariston kalatalousalue joutuu jo punnitsemaan jokaisen toimenpiteen käytettävissä oleviin varoihin nähden. Mutta jopa paremmin toimeentulevat alueet näkevät, ettei nykyinen malli ole pitkällä aikavälillä kestävä.
Mikä selittää erot?
Taloudellisille eroille on useita syitä. Seuraavassa joitain tärkeimpiä.
Kalatalousalueilla voi olla omaa toimintaa, josta saadaan tuloja. Uudenmaan rannikolla tämä on kuitenkin harvinaista eikä yleensä tuota merkittäviä ylijäämiä.
Omistusrakenteella ja omistajien suhtautumisella on suuri merkitys. Suuri määrä pieniä omistusyksiköitä tarkoittaa, että alle 50 euron omistajakorvauksista muodostuu vuosittain merkittävä rahasumma. Esimerkiksi Tammisaari-Pohjan kalatalousalueella 27 % vuoden 2025 omistajakorvauksista eli noin 7500 euroa muodostui näistä alle 50 euron korvauksista.
Omistajien aktiivisuus omistajakorvausten suhteen on ratkaisevaa. He voivat sopimuksella siirtää korvauksensa kalatalousalueen käyttöön, jättää ottamatta kantaa korvauksiin tai nostaa korvauksen itselleen. Kaksi ensimmäistä vaihtoehtoa tuovat Uudenmaan rannikolla vuosittain merkittäviä summia kalatalousalueiden toimintaan. Omistajakorvauksia kuvaavassa graafissa ”epäselvä” tarkoittaa tapausta, jossa omistaja ei ole ottanut kantaa korvaukseen. Jos omistaja ei ota kantaa korvaukseen määräajassa, korvaus siirtyy kalatalousalueelle. Varoja käytetään kestävän kalastuksen suunnitteluun, toteutukseen, ohjaukseen ja kehittämiseen sekä kalastuksenvalvontaan – eli varsinaiseen toimintaan.
Myös entisten kalastusalueiden perintö vaikuttaa. Tämä riippuu muun muassa kalastusalueiden aiemmasta taloudenpidosta ja halukkuudesta siirtää omaa pääomaa uusille kalatalousalueille.
Luonnonvarakeskuksen viiden vuoden välein tekemä kyselytutkimus viehekalastuksesta kalatalousalueilla vaikuttaa rahoitukseen. Tutkimusta ei pidetä täysin luotettavana, mutta tällä hetkellä se on ainoa peruste omistajakorvausten jakamiselle kalatalousalueille. Vaihtelut tutkimusten tulosten välillä voivat olla suuria. Esimerkiksi Loviisan saariston kalatalousalueella vuonna 2022 omistajakorvaus oli 33300 euroa (3 miljoonasta eurosta), mutta vuonna 2024 enää 9900 euroa (2,91 miljoonasta eurosta). Tämä tarkoitti katastrofaalista yli 70 % pudotusta rahoitukseen.
Myös maa- ja metsätalousministeriön asetus (877/2022) kalatalousalueiden yleisavustuksen jakoperusteista vaikuttaa alueiden saamaan rahoitukseen. 75 % tästä tuesta jaetaan tasan kaikille kalatalousalueille. Lisäksi kaksikieliset alueet saavat kukin 1000 euroa. Loppu jaetaan alueiden pinta-alan mukaan. Vuonna 2024 tämä johti yli 10000 euron eroon pienimmän ja suurimman yleisavustuksen välillä.
Lakisääteiset tehtävät maksavat – paljon
Käyttö- ja hoitosuunnitelman laatiminen on vasta alku. Todelliset kustannukset syntyvät toteutuksesta: toimenpiteiden seurannasta, kalakantojen tiedonkeruusta, kalastuksenvalvonnasta sekä viestinnästä kalastajien ja vesialueiden omistajien kanssa.
Pelkästään kalastonhoidon ja seurannan kustannukset vaihtelevat muutamasta tuhannesta eurosta jopa 40000 euroon vuodessa. Lisäksi tulevat ammattimaisen kalastuksenvalvonnan kulut, jotka ovat tietysti korkeammat kuin ilman korvausta toimivien vapaaehtoisten kalastuksenvalvojien.
Myös hallinto on välttämätöntä. Hallituksen kokoukset, vuosikokoukset, toiminnanjohtaja, kirjanpito, tilintarkastus, kaksikielinen dokumentointi sekä usein ostetut käännös- ja viestintäpalvelut maksavat. Ei ole realistista odottaa, että kaikki tämä hoidettaisiin talkootyönä.
Tulot eivät riitä
Perusrahoitus koostuu pääosin kalastonhoitomaksuvaroista eri muodoissa: yleisavustuksesta, edistämismäärärahoista ja omistajakorvauksista.
Kalatalousalueet voivat myös harjoittaa elinkeinotoimintaa, hakea hankerahoitusta ja avustuksia säätiöiltä ja kunnilta sekä sopia paikallisten kalatalousviranomaisen kanssa kalatalousmaksujen käytöstä. Ne, joilla on omaa pääomaa, voivat sijoittaa varoja korkotilille.
Ongelma on epävarmuus rahan määrästä: myönnetyt summat vaihtelevat, eikä hankerahoituksen saaminen ole varmaa. Lisäksi päätökset yleisavustuksesta ja omistajakorvauksista saadaan vasta kuukausia toimintavuoden alkamisen jälkeen. Omistajakorvaukset ovat vaihdelleet paljon, ja on hyvä muistaa, että viimeiset vanhat aluehallintoviraston hallussa olleet varat nostetaan vuonna 2026.
Lyhyesti sanottuna, rahoituspohja ei ole kestävä.
Ratkaisuna yhdistämiset?
Välillä kuulee ehdotuksia kalatalousalueiden yhdistämistä kustannusten säästämiseksi. Vähemmän hallituksia ja kokouksia, yhteinen kirjanpito ja nettisivut voisivat tuoda säästöjä. Mutta yhdistäminen ei ratkaise perusongelmaa, liian niukkaa perusrahoitusta. Riskinä on paikallisen sitoutumisen heikentyminen – vaikka juuri sitä pidettiin tärkeänä nykyistä kalastuslakia valmisteltaessa.
Valtio antoi tehtävän – mutta ei työkaluja
Kalatalousalueille on annettu merkittäviä tehtäviä. Nykyisellään kalatalousalueet antavat paikallisille mahdollisuuden vaikuttaa alueen kalastuksen ja vesienhoidon kehittämiseen sekä tarjoavat kestävän ammattimaisen hallinnon. Vaihtoehtona nykyiselle olisi ollut täysin keskitetty malli ilman paikallista päätösvaltaa.
Samanaikaisesti valtio ei ole kuitenkaan turvannut toimintaedellytyksiä. Tehtävät ovat lisääntyneet ja vaatimukset kasvaneet, mutta rahoitus ei ole pysynyt mukana. On kohtuutonta odottaa, että monimutkainen ja asiantuntemusta vaativa järjestelmä perustuisi talkootyöhön ja tilapäisiin hankerahoihin.
Tarvitaan suunnanmuutos
Loviisan saariston kalatalousalueen vuoden 2025 toimintasuunnitelmassa todetaan selvästi: lakisääteisiä tehtäviä on annettu ilman rahoituksen turvaamista. Ilman omistajien panosta ja hankerahoja yhtälö olisi jo nyt mahdoton.
Ratkaisuna voisi olla hallinnon ja toiminnan selkeämpi erottaminen. Kalastonhoitomaksuvarat voitaisiin käyttää konkreettisiin toimiin, kuten kalavesien hoitoon, kalastuksenvalvontaan ja lupajärjestelmän kehittämiseen. Hallinto sen sijaan tulisi rahoittaa erillisellä, vakaalla valtion määrärahalla, joka ei ole riippuvainen myytyjen kalastonhoitomaksujen määrästä.
Aika ottaa asia vakavasti
Uudenmaan rannikon kalatalousalueet suunnittelevat nyt vievänsä tämän viestin eteenpäin päättäjille. Kyse ei ole ylimääräisen luksuksen vaatimisesta, vaan realistisista toimintaedellytyksistä valtion itsensä määräämiin toimiin.
Meidän on avattava keskustelu siitä, mitkä ovat kohtuulliset hallintokustannukset. Nykyiset luvut eivät kerro totuutta, sillä moni tekee työtä talkoilla, vaatimattomalla korvauksella tai jättää osan työstä laskuttamatta. Meiltä puuttuu myös kokonaiskuva siitä, kuinka suuri osa tehtävistä hoidetaan vain osittain tai jää jopa kokonaan hoitamatta riittämättömien taloudellisten resurssien takia.
Tämän kaiken selvittäminen vie aikaa. Siksi toiveemme päätöksentekijöille on, että jokaiselle kalatalousalueelle myönnettäisiin vuosittain 25000 euroa hallintoon budjettivaroista, jotka eivät ole sidoksissa kalastonhoitomaksutuloihin. Tällöin yleisavustus voitaisiin käyttää varsinaiseen toimintaan. Myös käyttö- ja hoitosuunnitelmien asianmukaiseen toteutukseen ja seurantaan tarvitaan lisärahoitusta.
Jos olemme tosissamme kestävään kalastuksen toteutuksen suhteen, meidän on oltava valmiita maksamaan myös sen mahdollistavasta rakenteesta.
Kirjoitus on julkaistu Suomen Kalastuslehdessä 2/2026.
Teksti: Gabi Lindholm
Kuva: Tapio Gustafsson, Kalatalouden Keskusliitto
Tilaa Suomen Kalastuslehti itsellesi tästä
