Kesäaikana kalatalousneuvontaan tulee usein kysymyksiä huolestuneilta kalastajilta. Kaloilla on omat loisensa kuten kaikilla muillakin eläimillä, joten niitä ei kannata säikähtää. Loisia ei esiinny jokaisessa vesistössä tai kaikissa kaloissa. Suurin osa kalojen loisista on vaarattomia ihmiselle eivätkä tartu ihmiseen lukuun ottamatta leveää heisimatoa ja särjen maksamatoa. Oikealla käsittelyllä näitäkin voidaan ehkäistä. Näkyvimpiä ja yleisimpiä kalaloisia ovat kalajuotikas, loiskaihi, lokkilapamadot, haukimadot ja rakkoloisio.
Loiskaihi (Diplostomum sp.) on yleinen luonnonkaloilla. Loiskaihin vaivaamien kalojen silmät ovat sameat tai kokonaan valkoiset. Kaloilla on silmissään imumatojen toukkia, kun toukkia on paljon, kalojen näkökyky heikkenee. Huononäköiset kalat uivat lähellä pintaa ja jäävät helposti petojen saaliiksi.
Kalajuotikas/mittarijuotikas (Piscicola geometra) loisii kaloissa. Suurin osa juotikkaista elää makeissa vesissä, mutta kaloista verta imevä mittarijuotikas on yleinen myös murtovedessä. Mittarijuotikas on väriltään harmaanruskea tai -vihreä ja valkoisten poikkiraitojen koristelema. Lajilla on kaksi imukuppia. Se käyttää kalojen verta ravinnokseen ja irrottautuu kalasta saatuaan tarpeeksi. Kalajuotikas ei yleensä heikennä isäntänsä elinvoimaa.
Lokkilapamadot (Diphyllobothrium sp.) ovat vesilintujen heisimatoja, joiden toukkia esiintyy muun muassa lohikalojen ja mateen suoliston pinnalla sekä sisäelimissä. Lokkilapamato on tavallinen loinen siialla, jossa toukat ovat rakkuloituneet suoliston pinnalle. Loinen esiintyy murto- ja sisävesissä, mutta ei tartu ihmiseen.
Haukimadot (Triaenophorus sp.) ovat nimensä mukaisesti hauen heisimatoja. Niiden toukkia esiintyy lisäksi muun muassa lohikaloilla, mateilla, ahvenilla ja kiiskillä maksassa sekä siialla, muikulla ja muillakin lohikaloilla lihaksessa selkäevän tyvellä. Loinen muodostaa kalan lihaksistoon rakkuloita, joiden sisällä on mato eikä rakkoloision tapaan maitomaista ainetta. Loinen voi olla erittäinkin yleinen joidenkin järvien siikakannoissa. Loinen saattaa haitata kalojen ravinnoksi käyttöä esteettisen haitan vuoksi, mutta ei tartu ihmiseen.
Rakkoloisio (Hennequya sp.) elää siian tai muikun lihaksistossa. Se muodostaa lihaksistoon valkoisen nesteen täyttämiä rakkuloita, joista rikkoutuessaan valuu maitomaista nestettä. Rakkoloision rakkuloiden koko vaihtelee milleistä jopa 2–3 senttimetriin. Rakkoloisiota voi esiintyä myös hauen, kuhan tai mateen mädistä, jolloin osa mätimunista on muuttunut valkoiseksi. Loisitun kalan voi käyttää ravinnoksi. Loinen ei tartu ihmiseen, mutta on ongelmallinen esteettisistä syistä. Kystat kannattaa poistaa, koska ne saattavat maistua kitkerältä.
Haikaraimumadon (Posthodiplostomum cuticola) yksi toukkavaihe esiintyy erityisesti särkikaloissa. Toukat tunkeutuvat kalan ihoon muodostaen rakkulan, jonka ympärille kehittyy pigmenttiä ja runsaina määrinä ne näkyvät kalan pinnalla mustina täplinä. Toisinaan pilkkuja voi olla vain kalan evissä tai paljastua ihon alta. Loistautia kutsutaan myös mustatäplätaudiksi ja se on runsastunut Suomenlahdella viime vuosina. Haikaraimumato ei tartu ihmiseen. Tartunnan saaneet kalat ovat syömäkelpoisia toisinaan hurjasta ulkonäöstään huolimatta.
Mikrosporidi-loiset muodostavat itiöitä, jotka tunkeutuvat isäntänsä solujen sisälle. Suomesta on löydetty kahta eri Mikrosporidi-loisen aiheuttamaa infektiota Microsporidium luciopercae ahvenista ja kuhista sekä Myosporidium spraguei mateesta. Loinen alkaa jakautua kalojen lihaksessa, jolloin infektio tulee usein näkyviin itiötihentymänä tai rakkuloina. Etenkin mateessa rakkulat voivat olla kookkaita jopa 1–2 senttiä. Loiset eivät ole vaaraksi ihmiselle. Loisitut kalat ovat usein esteettisistä syistä myyntikelvottomia, joten kalataloudelle loisella on merkitystä.
Hävitä infektoituneet kalat oikein
Jokainen voi ehkäistä toimillaan loisien leviämistä. Mikäli olet saanut saaliiksi loisitun kalan, älä jätä infektoituneita kaloja jäälle tai heitä kaloja tai perkausjätteitä takaisin veteen tai veden läheisyysteen. Kalat tulee hävittää biojätteen tai sekajätteen mukana tai haudata maahan.
Ihmiseen tarttuvia loisia ehkäistään pakastamalla tai kypsentämällä
Särjen maksamato (Pseudamphistomum sp., Metorchisja sp) ja leveä heisimato eli lapamato (Diphyllobothrium latum) ovat kalojen loisista ne, jotka voivat tarttua ihmiseen. Särjen maksamato esiintyy särjissä ja voi tarttua raakaa kalaa syöviin koiriin, kissoihin ja ihmisiin. Kalat ja mäti suositellaan pakastamaan, mikäli kalaa ei kuumenneta ennen syömistä.
Nykyisin lapamato on Suomessa hyvin harvinainen, mutta sitä voi esiintyä sisävesissä esimerkiksi ahvenessa, hauessa, mateessa tai kiiskessä. Lapamadon toukkia esiintyy myös kalojen mädissä. Lapamadon voi saada syömällä raakaa tai huonosti kypsennettyä pakastamatonta kalaa tai mätiä. Lapamadon ehkäisemiseksi järvikala tulee kypsentää kunnolla tai pakastaa.
Mitä tehdä sairaan kalan tai kalakuoleman yllättäessä?
Kalanäytteitä tutkitaan Ruokaviraston Helsingin, Kuopion ja Oulun toimipaikoissa, mutta kaikista lähetyksistä tulee aina ilmoittaa etukäteen toimipaikan kalaeläinlääkärille.
Luonnonvaraisissa vesissä joukkokalakuolemat johtuvat usein vesistön olosuhteista. Joukkokuolematapauksissa yhteyttä tulee ensisijaisesti ottaa alueen elinkeino-, liikenne- ja ympäristökeskukseen.
Huomio! Erityisesti Ahvenanmaalla kalastavia pyydetään olemaan yhteydessä matalalla kynnyksellä kunnaneläinlääkäriin tai Ruokavirastoon, mikäli epäilee saaneensa saaliiksi sairaan kalan. Ahvenanmaan kaakkoisosissa on keväällä todettu IHN-tautia muutamassa kalojen pitopaikassa. Ohjeita kalastajille löytyy Ruokaviraston sivustolta.
Lisätietoja kalataudeista ja -loisista
Lisätietoja lapamadon ehkäisemisestä
Toimintaohjeet tautitutkimuksiin kokonaisuudessaan ja Ruokaviraston yhteyshenkilöt
Kuva: Mikrosporidi-loisen rakkuloita ahvenessa. Kuva: Siri Nyquist.
